Veijo muistelee



Mihail Mihailovič Orlov 1932–1993



Kuvan on ottanut Marja Lehtinen v. 1991.


Tverin-Karjalan Kulttuuriseuran varapuheenjohtaja 1990–91 ja puheenjohtaja 1991–1992 Mihail Mihailanpoika Orlov syntyi 8. toukokuuta 1932 Spirovan piirissä Kozlovan kirkonkylässä elinvoimaisella karjalaisalueella. Vanhempi veli Vasili toimi ikänsä kotikylän Kozlovan koulun opettajana. Mihail hakeutui silloisen Kalininin alueen maataloushallintoon tiedottajaksi, mihin hänen vilkkautensa ja ilmaisurikkautensa soveltuivat hyvin.


Vasili A. Vinogradovin hankkeet tverinkarjalaisten yhteistoiminnan virittämiseksi saivat Mihailan mukaansa. Häntä tarvittiin nimenomaan karjalan kielen taitajana ja organisaattorina. Nämä avut joutuivat vuonna 1991 käyttöön Vinogradovin menehdyttyä pian tohtorinväittäjäistensä jälkeen. Miša hankki kulttuuriseuralle omat toimitilat ja perusti viisi alaosastoa Tverin alueen eri osiin.


Päätyöksi kohosi kuitenkin kirjallisuuden herättäminen eloon. Tverinkarjalaiset tuottivat 1930-luvulla laajan oppikirjallisuuden omakielisiä kouluja varten, mutta vuonna 1937 tämä käskettiin hävittää. Jotkut rohkenivat kuitenkin piilottaa kirjoja, ja jo syksyllä 1990 Kulttuuriseuran perustamiskokouksessa oli esillä pieni näyttely salattua kirjallisuutta.


Ensimmäiseksi oli saatava aikaan alkeiskirja eli bukvari. Miša ryhtyi työhön toverinaan Tolmačun Dolguanovalta syntyisin ollut toimittaja Antonina Zaitseva. Malliksi saatiin eri tahoilta piilossa pidettyjä vanhoja bukvareita. Toimittajat toivat talvella 1992 kynällä kirjoitetun uuden bukvarin käsikirjoituksen Suomeen akateemikko Pertti Virtarannan viimeisteltäväksi.


Matkalla poikettiin myös Joensuussa, jossa vierailtiin yliopistolla, Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiössä ja sanomalehden toimituksessa. Ostoksilla joutui opas ongelmiin, kun Miša kysyi ”sobaa” ja Tonja halusi ”džiinsat”. Edellinen tarkoitti paitaa eikä koko pukua ja jälkimmäinen farkkuja.


Kirja painettiin Otavassa, ja syksyllä 1992 kävi nelimiehinen ryhmä: Mihail Orlov, Vladimir Kritškin, Anatoli Suslov ja Anatoli Piljugin hakemassa valmiin painoksen, jota jo hartaasti toivottiin karjalan kielen opetusta aloitteleviin kouluihin. Ennen kirjan julkistamistilaisuutta Helsingissä tämä ryhmä tutustui Pohjois-Karjalassa elinkeino- ja koulutusoloihin.


Bukvari riitti opetustyössä vain yhdeksi lukuvuodeksi. Miša löysi kirjahankkeen jatkajaksi Kozlovan Puasinkoista kotoisin olevan Zoja Turičevan ja toimitti hänet kielen oppiin Joensuuhun kevätlukukaudeksi 1993. Uusi lukukirja ”Armaš Šana” vaati vielä vuosien työn, eikä Miša ehtinyt sitä enää nähdä.


Mišassa eli vahva sanallinen ja musikaalinen luomistarve. Hän esitti mielellään karjalankielisiä laulelmiaan säestäen itse niitä kitaralla. Näitä talletettiin nauhalle Joensuussa talvella 1992, kun bukvarin tekijät kävivät täällä ortodoksiemigranttien lähtöseuduilla. Kuuntele nauhoite!


Pitkänäperjantaina 1993 tuli Suomeen tieto Mišan äkillisestä siirtymisestä tuonilmaisiin kotonaan Saharovalla Tverin tytärkaupungissa. Tverin Karjalan Kulttuuriseura joutui taas hakemaan uuden johtohenkilön. Karjalan kielen kehittäminen ja opetus oli sentään saatu alkuun.


Pertti Virtaranta luonnehti Mišaa näin: ”Mihail Orlov oli esikuva kaikille tverinkarjalaisille. Hän oli asettanut päämääräkseen tverinkarjalaisten identiteetin nostamisen. Hänellä oli monia suunnitelmia alueen koulutuksen, kulttuurimatkailun ja talouden kohentamiseksi sekä kirkkojen kunnostamiseksi.”


Suomalaisia tavatessaan Orlov muisti aina vedota: ”Rakkaat ystävät, älkää unohtako meitä.” Taloudellistakin apua tärkeämpänä hän piti ihmisten välisiä henkisiä yhteyksiä ja rohkaisua tulevaisuuteen.



Lisätty 5.10.2015

Takaisin ylös


¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤


Jevdokia Ivanovna Iljina 1927–2003



Kuvan on ottanut Pertti Virtaranta v. 1990.


Kesäkuun 15. päivänä 2003 muutti tuonilmaisiin tverinkarjalainen perinteentaitaja Jevdokia (Dunja) Ivanovna Iljina o.s. Beljakova kotonaan Spirovan piirissä Kozlovan volostin Puasinkoin kylässä. Hän syntyi samassa talossa. Perhe väistyi Neuvostoliiton maatalouden kollektivisointia pakoon 1930-luvun alussa Karjalan autonomiseen tasavaltaan Sunkuun. Siellä tytär kävi suomalaisen koulun. Sieltä tarttui hänen muistiinsa laulu oravasta, jota hän tapaili syksyllä 1990 – ”Kas kuusen latvassa oksien alla…”


Toisen maailmansodan aikana Beljakovit palasivat omaan kotiinsa. Dunja opiskeli sairaanhoitajaksi ja solmi avioliiton naapurikylän Tšökkelien pojan mekaanikko Ivan Iljinin kanssa. Elämäntyönsä he tekivät paikallisen sovhoosin palveluksessa.


Kun suomalaiset perinteentutkijat, ennen kaikkea Helmi ja Pertti Virtaranta, pääsivät 1970-luvulta alkaen vierailemaan entistä vapaammin Tverin Karjalaan, Iljinien kotitalosta Beljakasta muodostui tärkeä tukikohta. Iljinit hallitsivat tavallista syvällisemmin tverinkarjalaisen perinteen ja siirsivät sen lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Suomalainen vierailija on otettu aina vastaan lähiomaisena: kylvetetty ”mustassa kylyssä”, ravittu, majoitettu ja palveltu kaikin tavoin sydämellisesti. Isäntäväen perimä ja jatkama henkinen perinne tallentui kymmeninä tunteina ääninauhoille. Esim. usein esitetty televisio-ohjelma ”Kaukaiset karjalaiset” kuvattiin suurelta osin Puasinkoissa.


Dunja Iljina oli karjalaisnaisen ihanne: hän suhtautui lähimmäisiinsä lempeän ystävällisesti ja johti talon toimintaa näköjään pehmein ottein. Mutta toisaalta hän oli sitkeä ja kovakin. Kun virkavalta tuli vaatimaan talon rikkaan ikoninurkan hävittämistä, Dunja sanoi: ”Äiti sanoi, älä koske, niin minä en koske.” ja niin talon ”jumalugla” säilyi. Sama naisten sitkeys ja vastarinta säilytti isien ja äitien uskon läpi ateismin valta-ajan karjalaisten kesken.


Dunjan perinne elää etenkin hänen ”vunukassaan” Iirassa, joka vietti lapsuusvuotensa ”buaban” ja ”diädän” hoimenissa. Tytär Zina, poika Aleksandr ja miniä Lida kantavat kaikki vanhempien karjalaista perinnettä. Pojantytär Sveta kävi suomen kielen kesäkurssin Joensuussa.



Lisätty 29.4.2014

Takaisin ylös


¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤


Peiponmäeltä Rutšiin: salmilaiskylän väki muuttomatkoilla


Veijo Saloheimon esitelmä Tverinkarjalaisten ystävät ry:n 20-vuotisseminaarissa 20.3.2014


Pietarin keskuskirjastossa säilytetään vuonna 1650 laadittua luetteloa Bežetskin ylängölle tulleista, aatelin tai luostarien tiloilla asuvista karjalaisista. Siinä mainitaan perheen jäsenet, lähtöpaikka, arvokas omaisuus elukoista kattiloihin ja ampuma-aseisiin asti sekä lopuksi ”ja yllään huonot vaatteet”. Jatkoksi merkittiin muuttomatkan aika ja välivaiheet vuosilukuineen.


Karjalaisluettelo kuvaa osaltaan 400 vuoden takaista tilannetta Ruotsin ja Venäjän rajalla. Ruotsi sai vuonna 1617 Stolbovan rauhassa Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan, ja esivallan vaihdon kokenut väki oudoksui uuden esivallan otteita. Luoteis-Venäjä oli sekä sotien että sisäisten murrosten lamauttama. Moskovan luoteispuoli valtakunnanrajalle asti oli autiona – vain kymmenesosa maasta oli viljeltynä ja verotulot minimissä. Sekä ”tsaarin pöytä” että aateli ja kirkko kaipasi veronmaksajia ja houkutteli heitä nimenomaan Inkerinmaalta ja Käkisalmen Karjalasta.

Salmin Mantsinsaaren Peiponmäestä lähti vuonna 1626 Venäjälle Ilja Grigorinpoika kohtalaisen perheen kanssa. Vaimo Paraskovian lisäksi siihen kuuluivat poika Fedota Melutka-vaimoineen, Mihail ja vaimo Pasoka sekä naimattomat pojat Iivana ja Stepan. Joukkoon kuului myös kolme poikapuolta, Vasili, Jorma ja Iivana, jotka eivät tienneet lähtöpaikkaansa. Omaisuutta oli hevonen ja lehmä. Lähtöpaikaksi merkittiin Salmin Lunkula, mutta nimivertailu viittaa naapuriin Mantsinsaaren Peiponmäkeen, jossa Iljan isä Grigori Sukša merkittiin maakirjaan vuonna 1631.


Peiponmäki oli pienin Mantsinsaaren neljästä kylästä käsittäen vain yhden talon saaren Laatokan-puoleisella rannalla. Peiponmäen pohjoinen naapuri oli Peltoinen. Eteläpuolella oli Oriselkä sekä härkäuhristaan sittemmin tunnettu Työmpäinen. Peiponmäestä Bežetskin ylängölle muuttaneita mainitaan kyseisessä luettelossa kahdeksan.


Ilja Sukša lähti näistä tapauksista ensimmäisenä ja ehti ennen vuotta 1650 myös kokeilla useimpia asuinpaikkoja. Ensin hän pysähtyi Novgorodin lähelle Vinajoelle ja sai talon Hutynin luostarin mailta. Paikka oli Novgorodista itään Kleninon eteläpuolella. Luostari toimi Novgorodin kaupungin pohjoisosassa. Vuonna 1631 perhe muutti likelle Vesjegonskin kaupunkia Tverin alueen luoteisnurkkaan Ljubegoštšin kyläneuvoston Jemeljanovoon, jossa vanhemmat kuolivat – äiti oli kai uusissa naimisissa.


Sieltä jatkettiin vuonna 1635 Suzdalin lääniin Ohobarovoon Troitsko-Sergijevon luostarin maalle. Tämä oli Venäjän mahtavin ja tärkein luostari. Vuonna 1648 matkue palaili Rutšin (Rutšej) kylään aivan Tverin alueen pohjoisrajalle Lesnojen piiriin.


Vuonna 1634 lähti Sukšan perheen perään Martina Kondratanpoika vaimonsa Ovdokian, poikansa Tarassin ja kahden hevosen kanssa Gorodetsin lääniin Ivanovskojen kylään Ivan Jurinpoika Neledinskin maille ja muutti jo vuonna 1635 Gnezdovoon, jonka niminen kylä sijaitsee Lihoslavljan piirissä Tolmatšun kyläneuvoston länsiosassa likellä Stuanun kirkonkylää.


Vuonna 1636 lähti Martina Klimentinpoika Huttu vaimonsa Irinjan ja poikansa Romanan kanssa Aunukseen ja jatkoi vuonna 1643 matkaa Savelovoon Kes’majoen varrelle. Salmin virkamiehet erehtyivät pitämään Martinaa kuolleena ja merkitsivät lesken talon haltijaksi vuosina 1638–41.


Matvei Petrinpoika lähti vaimonsa Irinan sekä poikiensa Jeremein ja Saahkarin kanssa hevosineen ja lehmineen vuonna 1641 suoraan Tverin alueelle Gorkin kylään. Samaan paikkaan tuli Orusjärveltä kuusi perhettä, ja Matveikin kirjattiin orusjärveläiseksi. Gorki (suomeksi kummut) oli joko Makšatihan piirissä Mologan länsipuolella tai Lihoslavljan länsiosassa.


Lari Iivananpoika Käki lähti vaimonsa Natalian kanssa vuonna 1641 Novgorodin lääniin Sääksjoelle. Jo vuoden perästä hän siirtyi Staryj Kozmodemjanskojeen ja 1645 Ananjinoon, äskenmainitun Savelovon naapuriin. Staryj Kozmodemjanskoje oli keisarinajan kirkonkylä, jonka piiriin kuului mm. äskenmainittu Savelovo ja Ananjino.


Vuonna 1643 lähti Mikita Jeremeinpoika poikansa Iivanan ja miniänsä Stepanidan kanssa hevosineen ja lehmineen suoraan Livinovon kylään. Mikita ja Iivana kaiketi kuolivat, sillä vuonna 1650 pantiin kirjaan vain Stepanida. Livinovoa ei näy nykykartoissa, mutta Litvinovka kuuluu Krasnyj Holmin piiriin likellä Tverin alueen itärajaa.


Poikamies Kondrat Mironov merkittiin lähteneeksi Salmin Manssilasta nälkävuonna 1643 Novgorodin alueelle Paksujoelle ja tulleeksi Bereznitsyyn 1645. Isä Miron Mikitin asui talollisena Peiponmäessä vuosina 1631–41. Bereznitsyyn tuli vuonna 1636 toinenkin mantsinsaarelainen perhe, jonka päämies Falelei Ignatov mainitaan Peltoisista vuonna 1631. Vuonna 1650 oli jäljellä leski Aksinja sekä Iivana Feodorov vaimonsa Marijan, poikansa Matvein ja kolmen hevosen kanssa. Bereznitsy on Sandovon kylän länsipuolella.


Miten matkaa tehtiin? Hevoset helpottivat tietysti matkantekoa, lehmät taas hidastivat. Toisaalta tiedämme karjalaisten tunteneen kulkutiet Moskovaan vuotuisilta työmatkoiltaan, ja vesiväylät oli avattu jo viikinkiaikana ainakin Ilmajärvelle sekä sieltä etelään Lovattijokea ja kaakkoon Mustajokea pitkin. Mustajoki tavoitti Volgan latvat Vyšnyj Volotšekissa.


Mutta sisä-Venäjälle pääsi itäisempääkin vesiväylää pitkin: ensin Sääksjokea Tihvinkan latvalle, jota erotti vain kapea maakannas Tšagodoštšen lähteistä. Siitä pääsi alas Mologalle, joka laskee Volgaan. Mologan varrella on Vesjegonsk, jonka liepeille useimmat peiponmäkeläiset hakeutuivat.


Salmilaisia löytyi tähän asti käytetyissä lähteissä juuri Vesjegonskin maisemista ja sitä lähinnä Lovattijoelta. Ottaen huomioon diplomi-insinööri Jouni Arjavan vuosi sitten esittämät havainnot Ilmajärven ympäristön asukkaiden kalastusperinteestä Laatokalla [ks. Karjalan Heimo 5–6/2013 s. 88] tuntuu luontevalta, että peiponmäkeläisten ja muiden salmilaisten ”evakko-matkat” tehtiin ainakin alkupäästään vuosisataisia vesiväyliä pitkin.


Lisätty 4.4.2014

Takaisin ylös


¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤


Šuarna


Veijo Saloheimo talletti tverinkarjalaisen Ira Stroganovan Nurmeksen kaupunginkirjaston järjestämään kirjoituskilpailuun lähettämän sadun ja suomensi sen. Tekstiä on varovasti muokattu (suhuäänteet on merkitty, mutta esimerkiksi ei juurikaan liudennusta).


Ira Stroganovan äidinäiti oli Jevdokia (Dunja) Iljina o.s. Beljakova (1926–2003). Dunjan ja hänen miehensä Ivan Iljinin koti Beljakka Pasynkin eli Puasinkoin kylässä Kozlovan kirkkopitäjässä oli Pertti ja Helmi Virtarannan rakkain käyntipaikka Tverin Karjalassa.


Ira Stroganova (s.1984)


Pikkarane Ehone


Eliässeh ylen ammuin, Tverin Karielašša eli Ehone, hiän ei muistan ni tuattuo, ni muamuo, a kažvo hiän Illja-diedonke i Lukki-buabonke, kumbazet beregoidih, a Ehone kažvo pahoin ni virun, ni vanun ei, a nagole oli yhen nägöne pikkarane, da pahaččane.


Vielä šanottih täldä lapselda jallat ennätettih kielen, oli boikoi jalloilda, no pagizi vähän, nagole valvetti iänettä. Ei muannun ni yöllä, ni päivällä, risti šilmie rigeneh Hospodilda pakkoi tervehyttä i ožua.


Ehone šano: Illja-diedo i Lukki-buabo työ milma kaikella harčulla ehotatta, piettä kylläzenä, a miula tehtoo ei mäne, mie en magua, lebävyö miula ei ole, engä kažva. Šanokkua toizih kylih, možot ken tiedän kuin milma uinottua i magauttua.


Moneh kyläh diedo i buabo piettih viestit. Rahvaš ruvettih duumaimah kuin Ehozella auttua, kuin uinottua brihane. Tämä viesti tuli Omel'ka-diedolla i Natto-buabolla, heilä ei ollun omua lašta.


Elettih hyö kyläššä, kylä seižo gorazella, huonehet oldih mielyzät. Huonehista ymbäri kažvo puuda i tuhjozie. Heilä oli hebone i lehmä i muuda elukkazie. Oli vielä aijjotettu riädy ogordone i juablokkamuahut, hyviin kažvo muajuablokkua.


Edembiänä oli nurmi, niitettih heiniä žiivatalla. Pellošša oli polosta, ruattih omua polostua. Alagorašša, läššä kylän virdai jovut, diedo da buabo kalassettih.


Molen keškenäh, diedo i buabo tolkuidih, soglasiečettih, valläššettih hebozen telegäh, lähtei Ehostja ottamah. Tuldih, sortuidih Illja-diedonke i Lukki-buabonke i Ehozenke paistih. Ehone soglasieči i šano ennen lähendiä esli työ milma rubietta magauttamah i laššetta kažvamah šilloin teinke mie lähen.


Jygiehkö pikkarazella Ehozella oli erota Illja-diedošta i Lukki-buabošta, ni lieni lähtie. Brihazen bluaslovittih hyväh eländäh. Ehone dieduo i buabuo kabuoli, ando šuuda, šuuret passibot ando kaikista hyvyzistä i šano mie teidä en unaha, rubien tiedelömäh. Lähtieššä kaikiin abevuttih, šilmistä kyynelet plakettih muah kuin hernehet.


Kodvazin tuačči kyynelet pyyhällettih, lähtei ajamah. Ehone, Omel'ka-diedo i Natto-buabo ihaššuttih, vet lähtei kodih ajamah hyvällä mielellä kolmenkeššä, ajuašša paistih i duumaidih ožakašta eländiä.


Tuldih kodih, oli lämmin keviät päivä, čirone čirotti, pihalla ei hinahtan tuulla, vain linduzet puuloissa lennel'dih i laulettih.


Omel'ka-diedo i Natto-buabo oldih dovol'noit, i ihaštun oli Ehone, täštä päiviä milma ottakkua ottopoijjakši. Vaštah diedo i buabo šanottih, nyt šie olet miän lapši.Vain kuču meidä, kuin ennen, diedokši i buabokši.


Šinä piänä ilda puoleh Omel'ka-diedo otti paimenen bremozen, hiän oli kuulovane bremozella šoittaja, läkši pihalla, rubei šoittamah, a pertissä šillä aigua istu Ehozen luona Natto-buabo laulo i uinotti:


Baju, baju, bajuzen

Haikkozet Ehozella kerittih

Šilmäzie ummistelou

Šilmäzie hierou

Lapši muata tahtou.


Ehone sriädu uinoi i kodvan magai. Kun Ehone uinoi, linduzet liidiäččettih omilla messoilla – puuloih.


Toissa piänä Omel'ka-diedo ildapuoleh šoitti pihalla bremozella, a pertissä šillä aigua istu Natto-buabo Ehozen luona uinotti i laulo:


Baju, baju, bajuzen

Andakkua uinota lapšella

Kukot el'giä laulakkua

Kanat el'giä kakattakkua

Tikat el'giä tiukkakkua

Digot el'giä gagattakkua

Šiirdykkiä pois kujošta.


Linnut tyynissyttih, uijittih kujošta. Ehone uinoi i viikon magai. Šillä aigua linnut tuldih järelläh kujoh. Omel'ka-diedo i Natto-buabo ihaššuttih, šai tuaš uinottua Ehone.


Kolmandena piänä Omel’ka-diedo ildapuoleh šoitti bremozella pihalla, a Natto-buabo istu Ehozen luona i laulo pertissä:


Baju, baju, bajuzen

Andakkua muata lapšella

Guljuzet el'giä guliskua

Kiuruzet el'giä laulakkua

Harakat el'giä hačattakkua

Bronit el'giä bruakkakkua

Härähtäkkiä kaikiin lendoh.


Šoittahuo i laulahuo hyrähettih linnut lendoh, väliän liidiäčettih järelläh.


Nelländenä piänä, niinže Omel'ka-diedo ildapuoleh šoitti pihalla bremozella, a Natto-buabo laulo i uinotti Ehošta:


Baju, baju, bajuzen

Univirret lapšella kerrittih

Guruzet el'giä guruttakkua

Knjakkazet el'giä knjakattakkua

Tikut el'giä tiukahtelgua

Šoržazet el'giä kriäčkykkiä

Kodvažeksi pois uidikkua.


Ehone uinoi, magai lujah, huomnekšella havačiečči. Linnut tuldih järelläh, hyö istuoččettih aijjalla.


Täh rukah staraidih diedo i buabo uinottua lašta šygyžyh šuat. Magavone rubei kažvattamah, aiga proidi boiko. Ehone kažvo, jo lieni iččien igehizin muone, pagizomah rubei äijjä enämmän. Ehozešta rodih hyvä brihane, hajukaš, vagava, sluhmännoi. Hyvin rubei maguamah, jo ei pidän ni šoittua ni laulua. Lieni brihazella ožakaš eländä.


Kyläššä oli äijjä lašta. Yheššä lapšinke Ehone talvella čuraičči gorašta. Omel'ka-diedo Ehozella luadi lotkan (ei venehen!), regyöt, "čiban", sankazet, lapšilla čuraešša, šukšet i šukši dubinat. Jovella čuraešša Omel'ka-diedo luadi puuhizet kon'kat raudazinke šinazinke. Kon'kat oldih hl'oskoit, Ehone čuraičči jiällä.


Diivuidin rahvaš, vähäššä aigua ylen pikkarazešta Ehozešta rodih šuuri abu diedolla i buabolla. Ei unahettu hyö Illja-dieduo da Lukki-buabuo, rigeneh ajeldih tiedelömäh i gostičettih heinke.


Šuarna loppieči.


Šanoin mie teillä šuarnua, vuarnua, kiberiä koukkuo, lyngiä leppiä, palavua šeppiä.


Eho – Jefim

Omel'ka – Jemeljan

Illja – Ilja

Natto – Natalija

Lukki – Lukerija


Sadun on suomentanut Veijo Saloheimo


Pikkuinen Ehoinen


Elipä hyvin kauan sitten Tverin Karjalassa Ehoinen. Hän ei muistanut isää eikä äitiä, vaan kasvoi Ilja-ukin ja Lukki-mummin kanssa, jotka häntä ruokkivat. Ehonen kasvoi kituen, ei venynyt ei vanunut, oli aina samannäköinen pieni pahainen.


Vielä sanottiin, että tämän lapsen kieli jäi jalan alle: oli nopsajalkainen mutta puhui vähän, aina vain valvoi ääneti. Ei nukkunut yöllä ei päivällä, risti usein silmiään, Jumalalta aneli terveyttä ja onnea.


Ehoinen sanoi: ”Ilja-ukki ja Lukki-mummi, te ruokitte minua kaikella ruualla, pidätte kylläisenä, mutta minuun se ei tehoa. Minä en nuku, en saa levätyksi enkä kasva. Kyselkää toisista kylistä, saisiko siellä joku minut nukkumaan ja lepäämään.”


Ukki ja mummi lähettivät tietoa moniin kyliin. Ihmiset alkoivat tuumia miten Ehoista auttaa ja saada hänet nukkumaan. Tämä viesti tavoitti Omelka-ukin ja Natto-mummin, joilla ei ollut omaa lasta.


He elivät kylässä mäen laella. Talo oli mieluisa. Talon ympärillä kasvoi puita ja pensaita. Heillä oli hevonen, lehmä ja muita elukoita. Oli vielä aidattu kasvitarha ja pieni perunamaa, joka kasvoi hyvin perunaa.


Ulompana oli nurmi, josta niitettiin heiniä elukoille. Pellolla he viljelivät omaa palstaa. Rinteen alla kylän ohi virtasi pikku joki, jossa ukki ja mummi kalastivat.


Keskenään ukki ja mummi päättivät suostua, valjastivat hevosen rattaiden eteen ja lähtivät hakemaan Ehoista. Tulivat, terveh-tivät ja tarinoivat Ilja-ukin, Lukki-mummin ja Ehoisen kanssa. Ehoinen suostui ja sanoi ennen lähtöä: ”Jos te alatte minua nukuttaa ja saatte kasvamaan, silloin lähden mukaanne.”


Ikävä oli pikku Ehoisen erota Ilja-ukista ja Lukki-mummista, mutta lähteä piti. Poikaselle toivotettiin onnea elämään. Ehoinen halasi ukkia ja mummia, suuteli, kovin kiitteli kaikesta hyvästä ja sanoi: ”Teitä en unohda. Alan kysellä teistä.” Lähtiesssä kaikki apeutuivat; kyynelet ropisivat maahan kuin herneet.


Kotvasen perästä pyyhkäistiin kyynelet ja lähdettiin ajamaan. Ehoinen, Omelka-ukki ja Natto-mummi ajelivat kotiin hyvällä mielin kolmestaan ja ajaessaan juttelivat ja pohtivat onnekasta elämää.


Tultiin kotiin. Oli lämmin kevätpäivä, aurinko paistoi, pihalla ei ollut tuulen henkäystä, vain linnut puissa lentelivät ja lauloivat.


Omelka-ukki ja Natto-mummi iloitsivat, ja iloinen oli Ehoinenkin: ”Tästä alkaen ottakaa minut ottopojaksi.” Ukki ja mummi sanoivat: ”Nyt olet lapsemme, mutta sano meitä kuin ennenkin ukiksi ja mummiksi.”


Sinä iltapäivänä Omelka-ukki otti paimentorven, hän kun oli kuulu torvensoittaja, meni pihalle ja alkoi soittaa, mutta pirtissä sillä aikaa Natto-mummi istui Ehosen luona, lauloi ja nukutti:


Aa, aa lapsukaista,

haukotus Ehoselle ehti,

silmiä ummistelee,

silmiä hieroskelee,

lapsi nukkua tahtoo.


Ehoinen uinahti viimein ja nukkui kotvan. Ehoisen nukkuessa linnut lennähtivät takaisin puihin.


Huomenissa iltapuolella Omelka-ukki soitti pihalla torvea, mutta pirtissä sillä aikaa istui Natto-mummi Ehoisen luona, nukutti ja lauloi:


Aa, aa lapsukaista,

antakaa lapsen uinua.

Kukot älkää kiekuko,

kanat älkää kotkottako,

tikat älkää tikattako,

älkää hahattako,

lentäkää pois kujasta.


Eoinen uinahti ja nukkui kauan. Sillä aikaa linnut palasivat kujaan. Omelka-ukki ja Natto-mummi ilahtuivat saatuaan taas Ehoisen nukkumaan.


Kolmannen päivän iltapuolella Omelka-ukki soitti torvea pihalla, mutta Natto-mummi istui pirtissä Ehoisen luona ja lauloi:


Aa, aa lapsukaista.

Antakaa lapsen maata,

varpuset, älkää visertäkö,

kiurut, älkää laulako,

harakat, älkää räkättäkö,

varikset, älkää rääkykö,

pyrähtäkää kaikki lentoon.


Soittoa ja laulua pakenivat linnut lentoon, mutta liitelivät pian takaisin.


Neljäntenä päivänä Omelka-ukki iltapuolella soitti taas pihalla torvea, mutta Natto-mummi lauloi ja nukutti Ehoista:


Aa aa lapsukaista.

Univirret lapselle kerittiin.

kalkkunat, älkää kalkattako,

hanhet, älkää kaklattako,

tikat, älkää tikuttako,

sorsat, älkää narskuttako,

kotvaseksi pois menkää.


Ehoinen uinahti, nukkui sikeästi ja aamulla heräsi. Linnut tulivat takaisin ja istahtivat aidalle.


Tällä tavoin ukki ja mummi nukuttivat ahkerasti lasta syksyyn asti. Nukkuminen alkoi sujua, aika kului pian. Ehoinen kasvoi, varttui jo ikäistensä kokoiseksi, alkoi puhua yhä enemmän. Ehoisesta kasvoi hyvä poika, järkevä, vakava, kuuliainen. Hän alkoi nukkua hyvin, ei tarvinnut soittaa eikä laulaa. Pojalle aukeni onnekas elämä.


Kylässä oli paljon lapsia. Heidän kanssaan Ehoinen laski talvella mäkeä. Omelkaukki teki Ehoiselle pulkan, kelkat, ”čiban”, sankazet, lasten hiihtää sukset ja sauvat. Joella luisteluun teki Omelka-ukki puuluistimet ja niihin rautaterät. Luistimet olivat liukkaat. Ehoinen luisteli jäällä.


Väki ihasteli, miten pian kovin pienestä Ehoisesta koitui suuri apu ukille ja mummille. Eivät he unohtaneet Ilja-ukkia eikä Lukki-mummia, vaan usein ajelivat kyselemään heidän olojaan ja kävivät heidän luonaan kylässä.


Satu loppui.



Lisätty 16.2.2014


Takaisin ylös


¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤


Vasilij Vinogradov



Veijo Saloheimo muisteli vuonna 1991 Tverinkarjalaisten kulttuuriseuran (myöh. Tverinkarjalaisten kulttuuriautonomia) ensimmäistä puheenjohtajaa:


Tverin Karjalan herättäjä poissa


Vasilij Aleksejevits Vinogradov 1934–1991


Lokakuun lopulla 1990 perustettu Tverinkarjalaisten kulttuuriseura koki viime toukokuussa ankaran menetyksen, kun sen sielu ja ensimmäinen puheenjohtaja, dosentti Vasilij Aleksejevitš Vinogradov kuoli äkillisesti 57 vuoden iässä.


Vinogradov oli alunperin kasvattaja, jonka ura alkoi maalaiskoulun opettajana, sitten nuorisoliiton (Komsomolin) Lihoslavlin piirin ensimmäisenä sihteerinä ja edelleen Kalininin (Tverin) läänin nuorisotyön aluekomitean sihteerinä. Tämän ohessa hän jatkoi tieteellisiä opintojaan ja nimitettiin opettajaksi Kalininin pedagogiseen instituuttiin. Tämä kasvoi Tverin valtionyliopistoksi, ja Vinogradov toimi siinä historian dosenttina kuolemaansa asti.


Vinogradov paneutui tutkijana kotiseutunsa ja heimonsa tverinkarjalaisten historiaan. Hän kaivoi yli vuosisataisesta unhosta senaikaisten semstvojen (pitäjäneuvostojen) kustantamat pitäjähistoriat, josta hän toimitti tveriläiskylien ensiklopedian (hakuteoksen). Tästä aineistosta jäi vielä paljon julkaistavaa.


Glasnost vapautti hänen tutkittavikseen Tverin-Karjalan kansallispiirin vaiheet. Tämä organisaatio syntyi 1930-luvulla karjalaisten henkisen ja taloudellisen yhteistoiminnan kentäksi, mutta murskautui vuosikymmenen lopulla Stalinin vainoharhaiseen likvidaatioon. Tästä aiheesta syntynyt väitöskirja "Karjalaisten asia", joka tarkastettiin 30.11.1990 Sverdlovskin (Jekaterinburgin) yliopistossa, palauttaa niiden karjalaisten maineen, jotka tuomittiin ns. porvarillis-kansallisen terroristisen vastavallankumouksellisen organisaation luomisesta.


Viime syksynä sovitulla tavalla Vinogradov valmistautui yhdessä kulttuuriseuran varapuheenjohtajien kanssa tulemaan toukokuussa Suomeen valmistelemaan yhteistyötä tverinkarjalaisten asian edistämiseksi, mutta hanke kariutui sairauskohtaukseen ja kuolemaan. Suomalaiset ystävät muistelevat Vasilij Aleksejevitšiä johtavana, rohkeana ja aloitekykyisenä heimoveljenä.



Lisätty 16.2.2014


Takaisin ylös


¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤


Kezreäjäzet


Nuotit, katso


Kozlovalla Puasinkoin Beljakassa 10.8.1994:

Galina Fjodorovna Piškunova, Jevdokija Iljinan o.s.Beljakova serkku:


”Meän prauva tulou vanha virzi kezreäjäzet. Tässä virressä sanoičou kui pravopuavo elettih, kuin oldih šuorimot, midä süödih, midä juodih, midä ruattih. Ennen e_ollun klubie, hüö käveldih toinen toizeh kezreämäh, tänpiän tämä talo sai kezrätä, tiäl kezreäjäzet loppietah, lähettih toizeh taloh kezreämäh. Siel laulettih, kadrillii kizattih, kezrättih, kaikki hüvin ruattih. A sidä piettih klubattiena. Ruattih zbornoita talvella, zbornois tože käveldih. A nüt on kaikki sam-, eule kluboi.”


Nauha purettiin Lea Siilinin, Zoja Turičevan, Jevgenija Svetogorovan, Aleksandra Snetkovan ja Vladimir Beljakovin oikomana Joensuussa marraskuun 30. päivänä 1994. Lisäkorjaukset saatiin heinäkuussa 1996 Irina Stroganovalta ja Galina Piškunovalta Kozlovan Puasinkoissa.



Kezreäjäzet, kezreäjäzet,

tulguo meillä kezreämäh.

Kezreäjäzet, kezreäjäzet

tuldih meillä kezreämäh.


1. Kezreäjäzet, kezreäjäzet,

mih teidä suorittua?

Vanhoida akkoida suurtukkoih, suurtukkoih,

Morziemie kostozih, kostozih,

tüttözie sargazih, sargazih,

Tÿttölöitä kaftanoih kostozih.


2. Kezreäjäzet, kezreäjäzet,

milläbö teidä kengittüä?

Vanhoida akkoida luapottiloih, luapottiloih,

Morziemie čuunih, čuunih,

tüttözie tuhnizih, tuhnizih,

tüttölöidä kottazih, kottazih.


3. Kezreäjäzet, kezreäjäzet,

midäbö teillä piäh andua?

Vanhoilla akkoilla bornikat, bornikat,

Morziemilla paikkazet liinazet,

Tüttözillä patazet, patazet,

tüttölöillä paikkazet sargazet.


4. Kezreäjäzet, kezreäjäzet,

midä teillä süvvä andua?

Vanhoilla akkoilla šuurimarokkoa, šuurimarokkoa,

Morziemilla nuattirokkoa, nuattirokkoa,

tüttözillä gribarokkoa, gribarokkoa,

tüttölöillä lohkorokkoa, lohkorokkoa.


5. Kezreäjäzet, kezreäjäzet,

midä teillä paištua?

Vanhoilla akkoilla rahkapiiruada, rahkapiiruada,

morziemilla hernepiiruada, hernepiiruada,

tüttözillä juablukkapiiruada, juablukkapiiruada,

tüttölöillä kastapiiruada, kastapiiruada.


6. Kezreäjäzet, kezreäjäzet,

midä teillä juvva andua?

Vanhoilla akkoilla šuovettä, šuovettä,

morziemilla kaivovettä, kaivovettä,

tüttözillä jogivettä, jogivettä,

tüttölöillä čuajuu, čuajuu.


7. Kezreäjäzet, kezreäjäzet,

midä teillä kezrätä andua?

Vanhoilla akkoilla kuavetta, kuavetta,

Morziemilla ruoh’inta, ruoh’inta,

tüttözillä paičetta, paičetta,

tüttölöillä pelvašta, pelvašta.


8. Kezreäjäzet, kezreäjäzet,

kunne teitä muata pannah?

Vanhoida akkoida kiuguan uglah, kiuguan uglah,

morziimida lattiilla, lattiilla,

tüttözie kravatilla, kravatilla,

tüttölöidä perinnällä, perinnällä.


9. Kezreäjäzet, kezreäjäzet,

millä teitä kattua?

vanhoida akkoida hurššilla, hurššilla,

morziemie d’erugalla, d’erugalla,

tüttözie paltoskalla, paltoskalla,

tüttölöitä od’ualalla, od’ualalla.


10. Kesreäjäzet, kezreäjäzet,

millä teitä noššattua?

Vanhoida akkoida pl’etillä, pl’etillä,

morziemie ruoššalla, ruoššalla,

tüttözie viččazella, viččazella,

tüttölöitä – anna tütöt muatah,

toičči ruavot ruatah.


11. Kezreäjäzet, kezreäjäzet,

mittyä teillä hinda andua?

Vanhoilla akkoilla vaskena, vaskena,

morziemilla hobiena, hobiena,

tüttözillä kuldana, kuldana,

tüttölöillä kuldazina rublina.


12. Kezreäjäzet, kezreäjäzet,

jäittäkö tüö davoinnoit?

Kezreäjäzet, kezreäjäzet,

annammo teillä passibot,

ülen šuuri passibot.


Selityksiä:


šuorimot = vaatteet

klubattiena = kerhoiltana

zbornoita = illatsuja

suorittua = pukea

suurtukkoih = miehen juhlapukuihin

čuunih = niinivirsuihin

tuhnizih = nahkakenkiin

kottazih = lyhytvarsinahkasaappaisiin

bornikat = naitujen naisten korkeat päähineet (sidottu takaa otsalle)

patazet = röyhelöreunaiset päähineet, kapottihatut

gribarokkoa = sienikeittoa

lohkorokkoa = peruna- ja juureskeittoa

juablukkapiiruada = perunapiirakkaa

kastapiiruada = ohrapiirakkaa

čuajuu = teetä

kuavetta = pellavan harjausjätettä

ruohinta = rohdinta

paičetta = karkeaa pellavaa

uglah = uunin nurkkaan

kravatilla = sängylle

perinnällä = höyhenpatjalle

kattua = peittää

d’erugalla = karkealla kuavekankaalla

paltoskalla = päällystakilla, ”palttoolla”

od’ualalla = huovalla, vanupeitteellä

pl’etillä = solmuruoskalla

davoinnoit = ilman työtä

passibot = kiitokset


Lisätty 23.10.2013


Takaisin ylös


¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤


Tverinkarjalaiset Joensuussa 1994



Joensuun yliopiston kutsumana vieraili Joensuussa 5.–9.4.1994 Tverin Karjalan kulttuuriseuran (v:sta 1997 Tverinkarjalaisten Kulttuuriautonomia) puheenjohtaja, Tverin Volgan takaisen kaupunginosan johtaja V. V. Jolkin, varapuheenjohtajat Trestnan sairaalanlääkäri Anatoli Suslov ja toimitusjohtaja Anatoli Piljugin Tveristä sekä Aljošovan kunnanjohtaja Vladimir Kričkin perehtymässä Pohjois-Karjalan oppilaitoksiin tulevaa koulutusyhteistyötä varten. Vierailu oli jatkoa Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen viimekesäiselle opintomatkalle, joka kohdistui Tverin Karjalaan ja jonka yhteydessä kosketeltiin eri tukimuotoja.


Ryhmä tutustui täällä Joensuun käsi- ja taideteolliseen oppilaitokseen, yliopiston täydennyskoulutuskeskukseen ja sen osastoon Itäinnovaan, ortodoksian laitokseen, Pohjois-Karjalan aikuiskoulutuskeskukseen, Kiteen maataloudellisiin oppilaitoksiin sekä kahteen ilomantsilaiseen maaseutuyritykseen. Lisäksi vierailtiin Ilomantsin terveyskeskuksessa ja Pogostan Sanomain toimituksessa. Yliopistolla vastasi isännyydestä vararehtori Leena Aho ja täydennyskoulutuskeskuksen johtaja Seppo Sivonen. Tulkkina ja oppaana toimi maisteri Matti Jeskanen. Lähtöpäivänä tarjosi lounaan Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö isäntänä sen hallintoneuvoston puheenjohtaja professori Heikki Kirkinen.


Nykytilanne Tverin Karjalassa

Sekä tämän matkan että vähän aikaisemmin Kozlovan koulun rehtorin Tatjana V. Kiškinan vierailun yhteydessä kertyi uutta tietoa sikäläisistä oloista. Rohkaisevin oli kaupunginjohtaja Jolkinin kertomus kulttuuriseuran toimittaman kyselyn tuloksista, jonka perusteella tverinkarjalaisten lukumääräksi arvioidaan virallisen, vuonna 1989 saadun lukeman 23 400 sijasta 150 000–200 000 henkeä. Virallinen tulos jäi matalaksi sekä pelon että suoranaisen painostuksen vuoksi.


Kouluopetukseen nähden pohditaan, tulisiko keskittyä karjalan kieleen vai hankkia saksan kielen rinnalle valinnaiseksi suomen kieli. Jälkimmäinen vaihtoehto tarjoaisi enemmän käytännön mahdollisuuksia, semminkin kun Tverin yliopisto suunnittelee nimenomaan suomen kielen opetuksen aloittamista. Tämä saattaa toisaalta hidastaa karjalan kielen kohottamista kirjakieleksi.


Venäjän talouden kaaos on aiheuttanut suurta hätää Tverin oblastissa, jossa toimeentulo riippuu suurelta osalta maatalouden tuotosta. Viime vuoden satoa ei valtio ole saanut korvatuksi, ja viljelijäin saatava on koko federaatiossa kuusi triljoonaa ruplaa. Ravintokasvien viljelyalat ovat supistuneet kohtalokkaasti kannattavuuden puutteessa. Palkkoja ei voida maksaa, ja nimenomaan lapsiperheet ovat joutuneet ahdinkoon. Vaateapu olisi kipeästi tarpeen kaikkialla.


Venäjän hallitus suhtautuu aikaisempaa myötämielisemmin vähemmistökansallisuuksien omiin pyrkimyksiin mm. myöntämällä varoja niiden toteuttamiseksi. Niinikään kulttuuriseuran edellisen puheenjohtajan Mihail M. Orlovin kuoltua kehotettiin juuri hallituksen taholta kaupunginjohtaja Jolkinia ottamaan hänen paikkansa järjestössä.


Tuloksia

Keskeisenä asiana oli karjalan tai suomen kielen opetuksen vauhdittaminen Tverin oblastin karjalaisseutujen kouluissa ja Tverin yliopistossa. Kulttuuriseura haluaa lähettää täydennyskoulutuskeskuksen järjestämälle kolmen kuukauden ulkomaalaiskurssille viisi karjalaista, jotka siten saisivat lisäpätevyyttä karjalan tai suomen kielen opettajiksi. Täydennyskoulutuskeskus hakee Suomen opetusministeriöltä määrärahaa hankkeen toteuttamiseksi syksyllä 1994. Tarpeen, kokemusten ja varojen mukaan toimintaa olisi syytä jatkaa.


Itäinnovassa pohdittiin tverinkarjalaisten edellytyksiä lähinnä yrittäjäkoulutukseen. Itäinnova on valmis järjestämään syksyllä 1994 lyhyen yritysjohtokurssin 15 tai useammalle hengelle, jolloin kustannukset olisivat 5 000 markkaa kutakin kurssilaista kohden.


Kiteen maataloudelliset oppilaitokset johtaa Venäjällä kahta kurssikeskusta, toinen Aunuksessa, toinen Podolskissa Moskovan lähellä. Laitosten rehtori Pekka Tahvanainen ilmoitti, että ensi syksynä perustetaan maatalouskoulu Spirovan kaupunkiin Tverin oblastissa. Sprirovan piiri on eräs neljästä karjalaisten runsaimmin asuttamasta piiristä.


Akuutin avuntarpeen tyydyttäminen riippuu ensi sijassa kuljetuksista. Tässä suhteessa lienee syytä jatkaa neuvotteluja Suomen Punaisen Ristin kanssa avustusväylän avaamisesta, linkkinä Venäjän Punaisen Ristin Tverin oblastin osasto. Kaupunginjohtaja Jolkin arveli avustuspakettien menevän perille sitä kautta, kun lähetyksiin merkitään vastaanottaja ja kohdepaikkakunta.


Lähtöpäivänä pohdittiin suomalaisen kirjallisuuden tarvetta. Vieraat pitivät tarkoituksenmukaisimpana suomenkielisiä koulujen oppikirjoja, joita voitaisiin sijoittaa noin viiteen pisteeseen. Lisäksi voidaan toimittaa lingvististä ja historiallista kirjallisuutta Tverin yliopistoon.


Vieraat jatkoivat matkaa Tampereelle, jossa he olivat Karjalan Sivistysseuran vieraina seuran vuosikokouksessa. Paluupäivänä 11.4.1994 he vierailivat Helsingissä Yleisradiossa ja Tverinkarjalaisten ystävissä.


Kokonaisuutena katsoen vierailu vastasi tarkoitustaan. Koulutusmahdollisuuksien tulevaisuudenkuva jäsentyi toimenpideasteelle, ja isäntien luottamus tverinkarjalaisten kykyyn kohentaa henkistä ja aineellista viljelyään vaikeuksista huolimatta vahvistui.


Joensuussa 12.4.1994


Lisätty 18.8.2013


Takaisin ylös


¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤


"Istuičekkoa, ottakoa!"


Tverin Karjalassa Kotiseutuliiton matkalla 9.–13.9.1991


I

Suomen Kotiseutuliitto järjesti syyskuun 9.–13. päivinä 1991 kulttuurimatkan Tverin Karjalaan, jossa karjalainen perinne ja identiteetti elää vielä 350 vuoden erosta huolimatta. Tverinkarjalaisten esi-isät pakenivat Moskovan pohjoispuoliselle Sisä-Venäjälle Käkisalmen läänistä, joka vuonna 1617 joutui Ruotsin alaiseksi. Pako aiheutui uuden esivallan kovista otteista etenkin kirkkopolitiikassa, kun ortodoksiseen kirkkoon kotiutuneita karjalaisia yritettiin käännyttää luterilaisiksi. Pääosa pakolaisia lähti Kurkijoen ja Ilomantsin väliseltä alueelta.


Retkiajatus heräsi viime marraskuussa, kun akateemikko Pertti Virtaranta ja tämän kirjoittaja kutsuttiin Tverin Karjalan kulttuuriseuran perustavaan kokoukseen ja samalla kiertelivät karjalaiskylissä. Niiden asukkaat tarvitsevat kosketusta suomalaisiin ja nämä vuorostaan tverinkarjalaisiin näiden identiteetin säilymiseksi.


II

Moskovan-junaan kertyi Vainikkalaan päästessä 27 henkeä, iältään 14–78-vuotiaita, mukanaan melkoinen pakettimäärä viemisiä. Aamuvarhain Tverin asemalla olivat vastassa Intouristin oppaat, joista moskovalainen Raiza osasi suomea. Tverin Karjalan kulttuuriseuran varapuheenjohtaja Mihail Mihailovinpoika Orlov ja toimittaja Antonina Zaitseva, Kašinin museon johtaja Vera Aleksejevna Piksaikina sekä Beljakan talon emäntä Dunja (Jevdokia) Iljina Kozlovan Puasinkoista täydensivät joukon.


Aamupäivällä katseltiin Volgan ja Tvertsan yhtymäkohtaan kasvanutta kaupunkia paikallisen oppaan Tatjanan viitteiden mukaan sekä käytiin Valkeassa kirkossa ja kaupunginmuseossa. Tverissä toimii kolme kirkkoa. Iltapäivän retki suuntautui pohjoiseen. Ensin ajettiin Trestnan kirkonkylään Maksatihan piirikuntaan. Sadekesän 1990 jälkeen koettu poutavuosi heikensi satoa. Ohran ja kauran korsi jäi lyhyeksi, eikä ”pelvaš”, seudun tärkeä myyntituote pellavakaan kasvanut tarpeeksi pituutta. Satoa sentään päästään korjaamaan. Oljet oli pantu kääröihin ja pellava kuivui levällään. Viimevuotinen sato jäi sen sijaan pelloille, kun ne eivät sateen pehmittäminä kestäneet korjuukoneita.


Pertti Virtaranta kertoi matkalla yleensä tverinkarjalaisista ja erikseen päivän kohteista. Trestnan koululla paikallisen kolhoosin johtaja Anatoli Feodorinpoika Strogov esitteli paikkakuntaa ja johtamaansa tilaa sekä tarjosi ”čoajut”. Ensimmäinen erä paketteja ladottiin pöydälle Anatolin jaettavaksi.


Maalauksellinen kylämaisema houkutteli kameraniekkoja, mutta aikataulu vaati joutumaan Rameškin piirikuntaan Aljošovaan. Kolhoosi ja kylän väki otti joukon vastaan liputtaen valkosinipunaisin värein sekä tarjoten leipää ja suolaa.


Nuori, noheva kolhoosinjohtaja Vladimir Gričkin esitteli valtakuntaansa kerhotalolla, ja sitten tutustuttiin ryhminä karjalaiskoteihin. Hämärissä kokoontui koko joukko Petrovin taloon, jossa odotti juhlava illallispöytä.


Illan puheissa käsiteltiin myös tulevaa yhteistyötä. Jos saamme matkailutoiminnan jatkumaan, niin Aljošova pystyy järjestämään tarvittavat palvelut ainakin päivävierailuun. Vlaimir Gričkin kutsutaan vierailemaan Suomessa. Heikki Kirkinen ilmoitti arkkipiispa Johanneksen luvanneen puolet tverinkarjalaisen pappisopiskelijan kustannuksista Joensuun yliopistossa.


III

Toisen retkipäivän ohjelmassa oli Kozlovan kirkonkylän seutu ja Toržokin kaupunki. Toržokissa katseltiin kaupungin keskustaa Tvertsajoen kahden puolen ja Boris-Glebin luostaria, jota parhaillaan restauroidaan. Muutama kirkko näytti olevan jo käyttökunnossa. Opas Raiza selosti ja Bysantin historian tuntija Heikki Kirkinen täydensi hänen selostustaan.


Matka jatkui Spirovaan, jonka piirikuntaan Kozlova kuuluu. Perillä oli vastassa sovhoosin päällikkö Ovščinnikov, joka esitteli johtamaansa tilaa avarassa työhuoneessaan. Työntekijä- ja karjamäärät, hehtaarisadot ja pellavankäsittely tuntuivat pitkästyttävän osaa matkalaisia, aiheellisestikin.


Sovhoosi tarjosi lounaan Kozlovan koululla, jossa tavattiin viimesyksyisiä tuttavia, mm. rehtori, jonka haltuun jäi tänne tarkoitettu pakettimäärä. Karjalainen keittiöväki lauloi pari laulua keskustelun lomassa.


Rehtori kertoi koulun saavan ensi syksynä suomen kielen opettajan omakyläläisestä Olga Kuročkinasta, joka opiskeli kuukauden myös Joensuun yliopistossa syksyllä 1990 ja saa loppututkintonsa valmiiksi Petroskoin yliopistossa. Koululle kertyneet alaluokkalaiset pääsivät karamellien makuun. Yläluokkalaiset olivat perunannostossa, josta riippuu väestön ruokahuolto ensi talvena.


Muista kyläläisistä tapasimme opettaja ja laulajatar Panina Vvedenskajan, joka asuu Moskovassa ja viettää kesiään lapsuudenkodissaan. Hänen veljensä toimivat 1930-luvulla Karjalan kansallispiirissä, joka pyrki kehittämään karjalaisten kielellistä ja taloudellistakin yhteistoimintaa, ja menehtyivät Stalinin vainoihin.


Seuraava kohde oli Pertti Virtarannan parhaan informantin Anna Andrejevna Šutjajevan pikkarainen koti, jossa käytiin vuoron perään. Anna tuli esittämään myös itkuvirren vanhempiensa haudalla Kozlovan kalmismaalla.


Tämän huippuhetken jälkeen ryhmä jakautui. Kymmenen suomalaista lähti Puasinkoin kylään Iljinin perheen vieraiksi, jossa talonväki: emäntä Dunja, isäntä Vanja, poika Sanja, miniä Lida, tytär Zina sekä Dunjan sisar ja moskovalainen lanko olivat kattaneet juhlapöydän. Syödä piti ja puhetta riitti. Vielä ehdittiin katsastaa talon ”ogorda”, puutarha, ja ”mušta kyly”, puutarhan perälle sijoitettu savusauna sinne kuivahtamaan ladottuine kaalinkerineen. Dunjan ja Vanjan ”vunukat” Sveta, Miša ja Ira osallistuivat ilonpitoon.


Pääjoukkoa onnisti heikommin. Sovhoosin johtaja kaiketi väheksyi kylänsä koteja käyntipaikkoina ja näytteli ryhmälle varsin vähän kiinnostavia kohteita. Esim. Mihail Orlovin mahtavahirsinen lapsuudenkoti, jossa hänen vanhempi veljensä, eläkeläisopettaja Vasili asuu puolisoineen, olisi ansainnut esittelyn, ja talonväki olisi varmasti suonut sen.


”Preda” Ovščinnikovin ”kainostelun” ehkä ymmärtää, sillä myös Panina Vvedenskajaa taisi hävettää Kozlovan mahtavan kirkon kelvoton kunto. Ikkunat ja katot olivat rikki, rappaus putoillut, ja ennen kaikkea kirkkoa ympäröineen sireenipuiston sijasta vihersivät raunioiden harjalla seljat ja pihlajat punaisine marjoineen. Kun retkeläiset yrittivät valokuvata kirkkoa, niin Panina asettui näköalan peitteeksi.


IV

Viimeinen retkipäivä oli varattu Lihoslavljan piirikunnassa sijaitsevalle Tolmačun seudulle, jossa Pertti Virtaranta sai aikanaan ensimmäiset suuret elämyksensä ja tuloksensa. Bussia odotti Lihoslavljan piirikunnan toimitalon edessä rivi kansallispukuisia naisia leipineen, suoloineen ja kukkakoreineen, piirikuntahallinnon edustaja Juri Aleksejevič Belov sekä lehdistö, joka seurasi meitä Tolmačuun.


Matka jatkui kovin kuoppaista tietä noin 30 kilometriä. Ajoa hidasti eräässä kylässä melkoinen nautakarja, joka ei kiirehtinyt väistämään autoa. Kolhoosin karjalle ei pesu olisi tehnyt pahaa, mutta havaitut, kaiketi yksityisten omistamat kanat hohtivat hyvinvoivina ja puhtaanvalkoisina.


Käyttämämme kaupunkilainen ajoneuvo oli outo perilläkin, sillä tolmačulaiset kysyivät, olemmeko tuoneet sen Suomesta. Heitä palvelevat pienemmät bussit kestävät kaiketi tiestöä paremmin kuin 50 hengen kulkuneuvot.


Tolmačun hallintotalon edustalla odotti taas leipä ja suola. Pitäjäneuvoston puheenjohtaja Nikolai Petrinpoika Smirnov ja toinen johtomies Vasili Iivananpoika Volkov esittelivät paikkakuntaa. Volkov sanoi tverinkarjalaisten asuvan kuin ”ostrovazella”, ’saarosella’ , ja jatkoi, miten sodan aikana kieliyhteys vahveni sotavankien avulla. Tverinkarjalaiset sotavangit kokivat Suomen mukavaksi paikaksi.


Erikseen mainittiin kahden tolmačulaisen perustaneen oman maatalouden, toisena entinen metsästyksenvalvoja Anatoli Iivananpoika Petrov. Hän kertoi tarvitsevansa mm. sopivankokoista traktoria. Sen hankinnasta hänelle keskusteltiin alustavasti. Myöhemmin näytettiin peltoa, jonka kaksi toverusta oli vuokrannut kolhoosilta. Muualla ei kerrottu yksityistalouteen siirtymisestä.


Sitten päästiin tutustumaan Antonina Zaitsevan kotikylän Dolguanovan koteihin. Niitä oli tarjolla enemmän kuin meitä, niin että osa kutsun esittäneitä emäntiä jäi ilman vieraita.


”Aštukkoa p’erttih, istuičekkoa, ottakua piiražie”, kuului joka tuvan ovelta ja sisällä pirtissä. Syödä piti huolimatta ohjelmaan merkitystä odottavasta yhteisestä lounaasta. Tolmačun kulinaarinen kulttuuri huipentuu ilmeisesti loputtoman runsaana piirakkavalikoimana, sillä se varioi talokohtaisesti ainakin kolmin sortein, ja kussakin talossa – vieraiden kertoman mukaan – tarjottiin eri laatuja.


Piirakkavalikoima ilmensi myös omatoimista ravinnon tuotantoa. Täytteissä vuorottelivat oman ”ogordan” kasvut sienten kanssa. Näitä kasvaa runsaasti ja niitä kerätään ahkerasti. Sienimiehiä tulee tänne Moskovasta asti, ja heille kelpaavat sellaisetkin lajit, joita tverinkarjalainen väheksyy. Metsämarjasato otetaan tietysti talteen.


Vasilkovan kylässä Medveditsajoen rannalla katseltiin viikinkiaikaisia muinaishautoja, kurgaaneja. Osa oli kaivettu auki vahingossa, tahallaan tai tutkimustarkoituksessakin, ja lapset ovat saaneet niistä leikkipaikkoja. Mahtava männikkö verhoaa muinaisten merjalaisten leposijoja. Heikki Kirkinen on tutkinut tätä suomensukuista kansaa ja kertoi sen vaiheista itse paikalla.


Merjalaiset ehtivät kadota sukupuuttoon tai sulautua venäläisiin, ennen kuin karjalaiset tulivat tänne ja asuttivat sotien hävittämät tilat. Nikolai Smirnov kertoi väen tulleen perimätiedon mukaan ”Pietarista” ja ”Viipurista” eli Inkerinmaalta ja Karjalasta. Tätä perua hän arveli alueella esiintyvien murre-erojenkin olevan. Vuonna 1651 laadittu luettelo näyttäisi taas Tolmačun karjalaisten lähteneen tuntuvalta osin Uukuniemeltä ja Kesälahdelta. Tämä tieto on kuitenkin vielä varmistettava.


Vasilkovassakin käytiin taloissa. Osalleni sattuneessa paikassa ihailimme sisustukseen kuuluneita kudonnaisia, sohvanpeittoja ja lattiamattoja, jotka talon emäntä ilmoitti ”muamonsa” tekemiksi. Muamo ilmestyi itsekin kehuttavaksi ja piti huolta talon ruokatarjousten kulumisesta suihimme. Isäntä taas suri, kun vieraille ei tarjottu ”votkua”.


Käsityöperinne näyttää katkenneen kolhoosikulttuurin paineessa, kun naisväki sidottiin palkkatyöhön: pelloille ja navettaan. ”Pelvaštakaan” ei jää omaan käsittelyyn, vaan kaikki viedään tehtaaseen.


Yhteinen lounas Tolmačun ”čainoissa” eli teehuoneessa huipensi koko retken. Sisään käveltiin Lihoslavljan perinnekuoron ja ”čainoin” keittiöväen kunniakujaa myöten, ja käteltäviä riitti. Syöminen kävi jo voimille, etenkin kun mieli olisi tehnyt edes maistella jokaista lajia. Rasitusta lievensivät kuoron vauhdikkaat esitykset, joissa voimaperäiseen laulantaan liittyi tomera liikunta. Kuoro esitti myös Mihail Orlovin taidokkaasti sepittämän laulun, jonka aihe liittyi juuri tverinkarjalaisten kohtaloihin.


Kiitospuheen isäntäväelle piti Pertti Virtaranta. Lihoslavljan tytöt pistivät vielä ulkona lauluksi ja tanssiksi yrittäessämme nousta bussiin.


Eräs retkikunnan jäsen oli liikkunut sen päivää omilla asioillaan. Hänen isänsä oli tverinkarjalainen jatkosodan sotavanki ja palveli sitten heimopataljoonassa. Poika ei tiennyt isänsä kohtaloista. Viime syksynä hän pyysi Pertti Virtarantaa levittämään isän kotiseudulle kyselyjä. Niiden tuloksena häntä odotti Tolmačussa maastoauto, joka vei hänet isän kotiin äitipuolen luo.


Isä palautettiin syksyllä 1944 Neuvostoliittoon ja oli pakkotyössä aina vuoteen 1954 asti. Vapauduttuaan hän palasi kotikylään ja perusti perheen, johon syntyi kaksi tytärtä ja poika. Nyt matkalaisemme tapasi molemmat sisarpuolensakin. Isä ja toinen veljistä on jo kuollut.


V

Retkeläisten kokema suuri ihme lienee ollut paikallinen karjalan kieli, jota he varsin pian alkoivat ymmärtää ja jotkut jopa tapailla puhuakseenkin! Kulttuurisanasto on tietysti omaksuttu venäjästä, ja se tuottaa vaikeuksia.


Toisena ihmeteltiin karjalaisen identiteetin säilymistä 350 vuoden ajan venäläisen enemmistön keskellä, jossa omakielinen kulttuuri pääsi julki vain hetkeksi 1930-luvulla ja katkesi Stalinin vainoihin. Raskaimpina lienee koettu vuodet 1932–54: ensin kirkkojen riisunta risteistä, kelloista ja ikoneista sekä uskonnonharjoituksen kieltäminen, toisena kollektivisointi ja ”kulakkien” karkoitukset, sitten kansallispiirin lakkautus neuvostovastaisuuden ja valkosuomalaisyhteyksien varjolla, ”suuri isänmaallinen sota”, joka vei miehiä kaatuneina, ja vielä Stalinin viimeiset vainoharhan vuodet.


Karjalaisuus eli sitkeiden naisten varassa, jotka vaalivat perittyä uskoa ja sen tapoja. ”Paras soppi” ikoneineen säilyi taloissa vainoista huolimatta, ja vainajia käytiin – ja käydään – kalmismaalla muistelemassa entiseen tapaan.


Retkeläiset ehtivät ainakin kerran ja monet useamminkin seuraamaan retken asiantuntijan akateemikko Pertti Virtarannan kenttätyötä, kielen ja perinteen nauhoitusta. Hän täydensi näin runsasta aineistoaan, ja katsojalle se osoitti havainnollisesti, miten tiedemies tekee kenttätyötä. Aika vierähti karjalaispirtissä huomaamatta. Hän ehti yksityiskeskusteluissakin lisätä kumppaniensa tietoja Tverin Karjalasta.


VI

Matkalla testattiin mahdollisuuksia samanlaisten retkien toimeenpanoon tulevaisuudessa. Tärkeintä on perehdyttää suomalaisia vähemmistönä elävään veljesheimoon ja tätä taas läntisiin sukulaisiin. Toimeenpano vaatii matkakohteissa ateriapalveluja, jotka nyt toteutuivat ylenpalttisena vieraanvaraisuutena yksityiskodeissa. Siihen ei kuitenkaan voida nojata jatkossa, vaan on varauduttava korvauskäytäntöön.


Viralliselle matkatoimistolle tämänmuotoinen matka oli ilmeisesti uutta, sillä moskovalainen järjestäjä ei edes tajua tverinkarjalaisten olemassaoloa. Intouristin Tverin osaston varajohtaja ehdotti karjalaiskylien liittämistä Moskovan- ja Pietarin-matkoihin, ja samaa tarjottaneen Moskovasta käsi järjestettyjen jokilaivamatkojen yhteyteen.


Tavoitteena on kuitenkin pidettävä kulttuurimatkaa, joka keskittyisi Tverin Karjalaan. Siihen voidaan kytkeä tutustuminen Tveriin ja johonkin naapurikaupunkiin, esim. Toržokiin, mutta karjalaiskylät pidettäköön etusijalla. Näiden kesken voitaneen vuorotella, sillä kyliä on paljon, usein toistuvat vierailut samassa kylässä tuovat kaupallistumisen vaaran ja uhkaavat vastaanoton aitoutta. Kerta kesään samassa kylässä ja mieluummin vähän perusteellisesti kuin paljon pintapuolisesti. Jatkossa voitaisiin tutkia myös ryhmien yöpymistä maaseudulla.


Venäläiset ystävyyskaupungit eivät tiedosta karjalaiskyliä. Esim. Vammalan kumppani Kašin ”unohtaa” esitellä niitä vierailleen edes lähiympäristössään. Suomalaiset kaupungit pitäkööt asiaa esillä neuvotellessaan tulevista tapaamisista.


Nyt on aika tukea kaikin keinoin tveriläistä veljesheimoa sen varjellessa ja vahvistaessa identiteettiään. Tuki alkaa henkilöyhteyksistä, jatkuu avuntarpeen kartoituksena ja huipentuu sen tyydyttämiseen molemminpuolisina vierailuina, opiskelupaikkoina ja ehkä aineellisestikin. Liiastamme me jaamme huolimatta tämänhetkisestä lamasta ja muusta ahdingosta.


(julk. Karjalainen Viesti N:o 3 1991)


Lisätty 13.6.2013


Takaisin ylös


¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤


Tverinkarjalainen perinteentaitaja ja runoniekka

Antonina Anatoljevna Zaitseva 1.6.1946–8.11.2004


Kun ensimmäinen suomalainen turistien ryhmä purkautui syyskuussa 1991 junasta silloisen Kalininin rautatieasemalle alkaakseen tutustelunsa tverinkarjalaisten kanssa, erottui vastaanottajista pieni nainen puseronsa selässä kookas kirjottu teksti: ”Jokahine on isändä omall Sammoll”, Antonina Anatoljevna Zaitseva o. s. Barhatova. Hän seurasi retkillämme, myös hänen synnyinkylässään Tolmatšun Dolguanovalla Lihoslavljan piirissä mm. tapaamassa hänen ”buaboaan”. Retken johtaja akateemikko Pertti Virtaranta sai tältä vanhukselta nauhalle täysipainoista perinnettä, jota ”vunukkakin”, tyttärentytär, taisi.


Antonina eli Tonja toimi Tverin läänin hallinnossa kulttuuritoimittajana. Kielellisesti lahjakkaana hän kirjoitti myös runoja, joista useita venäjänkielisiä julkaistiin 1990-luvun alussa nimellä ”Veri vettä zakiimbi”. Hän avusti kollegaansa Mihail M. Orlovia (1933–1992) tverinkarjalaksi julkaistun aapisen eli Bukvarin laadinnassa ja kirjoitti runoja karjalaksikin. Mutta hänen pääansionsa oli tverinkarjalaisten lehden ”Karielan šanan” oma-aloitteinen perustaminen ja julkaiseminen parina vuotena, kunnes Tverinarjalaisten kulttuuriautonomia otti vastatakseen joka toinen kuu ilmestyvästä lehdestä.


Tonjan perinteentaitoa valaisee seuraava leikillis-sarkastinen tuutulaulu:


Baj, baj, bažallaj

Jorman akka lapsen sai.

Lapsi oli šuuri,

ei mahtunun kätkyh.

Jorman akka brätkyh,

pani lapsen kätkyh,

pani jallan kattilah,

toizen jallan zugunah.

Magua, lapšut, magua.


Vakavampi henki kuvastuu hänen ensimmäisestä karjalankielisestä runostaan: ikä kuluu nopeasti ja elämä voi päättyä odottamatta:


Ükšigo keviä, ükšigo sügüzü

ijäksi annettu miehellä on?

Kallehii päiväzii

zentän en tarkissa,

kebiištie valan

kuin pohjatta kaivosta.


Väliän kuin linduzet

lennetäh päiväzet -

igäzen šügüzü

ev meren tagana.

Kuin mivla opaštuu

päiväzii lugii,

laiškua ei armaštua,

hengeh ei laskii?


Tuov jogo sügüzü

üöt ülen pität,

torhaštäv hengen,

hajuttav miilet.

Piähüzen palavan

jähüttäv vihmoilla,

šanov, kuin hindua

tijuštua päivillä.


Antonina menehtyi tapaturmassa 8.11. 2004 suureksi tappioksi tverinkarjalaiselle hengenviljelylle ja jätti ystäviensä ”henkpaikkaan”, sydämeen, kipeän kaipuun. Jäljelle jäivät hänen leskenä kasvattamansa pojat: Tartossa asuva atk-insinööri Andrej ja poikkeuksellisen lahjakas, Imatrallakin opiskellut kuvataiteilija Ignati.


"VERI VETTÄ ZAKIIMBI"

Antonina Zaitsevan venäjänkielisiä runoja Lea Siilinin suomentamina


Eloni kuluen outo kieleni

ja Kalevan tuulet

liki unohtuivat.

Vaan päivästä päivään

yhä haikeammin kalvaa

kaipuu VÄINÄMÖN virsiin.

Vaan päivästä päivään mielin

oppia isäin sana-aarteet,

toiseen kieleen taipumattomat.

Ja äkkiä avautuu pelastus –

partasuu ILMARI kuulostelee

ja itse takoo sävelkorut

omin karjalan sanoin.

ja minun POHJOLANI valkenee,

ja tunnen –

juuri nyt SAMMON siivet

lehahtavat lentoon.


* * *


Kahden sateenkaaren langat,

sinisilmän varjakan lahjat

loivat armaan auvoni juhlan,

ja kaikki – soinnut ja laulu:

ukonjyry, aurinko, kaatosade,

sokeat tähdet omenapuussani

ja huikea hymni

kalevaisin kaiuin

minun kunniaani laulava

ja tämä ylimaallinen lumo

suo sieluni kokea ikielämän.


* * *


Vihdoin kohtalo armahti:

Palasin kotiin

jossa muistan: elin.

Palasin kotiin

mystisten myrskyjen maahan,

kaikkialla, kaikessa

Väinämön henki valtiaana.

Palasin kotiin,

on helppo hengätä,

en enää halaja

palata vieraisiin.


Palasin kotiin,

jo ammoin unohdettuun,

eikä kukaan arvannut

paluutani.


(Suomessa talvella 1992)


* * *


Kaukana pohjolan maassa,

lumotussa pyrysäässä

kuljin niin kepein mielin

ja laulu hersyi herkkään.

Vaan lyhyet on elon sadut,

lumo ei pysy iäti.

Väännän arjen käsikiviä

nyt päivästä päivään.

Ja sadusta tähteenä

vain laulun tähti

tuikkii ikkunan takana.


* * *


Ullakon peräsopesta

kuusenhelyjen seasta

osui sormiin aikaa unohtunut

taiten naftaliiniin talletettu

silti toivottoman koinsyömä

TOIVO.

Ja kaipaan niin kovin –

toivo taas sielussa –

tuta sen lämmön.


Tuijotan puolijäistä ikkunaa

yritän kursia kokoon

heiveröitä langanpäitä.

Sormet verillä

tähtilangat pahoin poikki,

sitelen toki rei’istä

hauraan kuultoharson.

Sulaako jäätynyt sieluni

toivon virvatulen kätkössä?


* * *


Kaukana,

liki ilman äärtä,

etäällä minusta

tänään pohjolan järven

leppeällä selällä

pulikoivat poikaset.

Ja niin se on.

Vedestä vilkkuvat

valkeat pojanpäät loittona,

tuskin silmänkantamissa.

Nyt nousee

Buddhan monikäsi hahmo

nyt mahtava väläys

märistä kantapäistä

nyt välähdys kosken ryöppyä.

Ja aivan taivaanääressä

pulahtaa pintaan

pari suklaakalaa.

Mikä armon tulva tässä

veden ja auringon

ja lasten kisassa,

niin että huulet kuiskaavat

Jumalalle pyynnön:

Pitkitä tämä hetki.


(lomamuisto Aunuksesta)


* * *


Elokuu luuti hajalle tähdet

ja kylvi ne ahkeriin käsiin,

Vaan tyhjät kourani haperat,

ei riitä niiden rohkeus

tarttua ajoissa hopealankaan,

linnunradan helmeen pujotettuun.


Synkeä syysyö viehkoi tien

sadun tähtikinoksiin

missä sielu lepää.

Vaan ennen kuin sulan

sysimustaan tähtipuuttoon

uskon: pimeästä kaikuu

omapäinen laulusi.


* * *


Puolisortuneen kirkon kupoleissa Kozlovalla

kasvavat ja marjovat pihlajat


Minun kirkkoni kupolit,

sinun kirkkosi kupolit

ah, jo ammoin risteistä riisuttiin.


Minun kirkkoni kupolit,

sinun kirkkosi kupolit

ah, jo ammoin mykät,

kellojen helinä kuollut.


Vaan minun kirkossani

ja sen kupoleissa

ah, jo ammoin

vihersivät koivut.


Vaan sinun kirkossasi

ja sen kupoleissa

ah, jo ammoin

punersivat pihlajat.


Minun kupolini,

sinun kupolisi,

ammoin heimottuneet

äänettömyyttään,

katottomuuttaan.


Minun kupolini

ja sinun kupolisi

omat saman Jumalan, Herran!

Anna kieli kupoleille,

anna siivet kirkoille,

älä unohda meitä, Herra!


(syyskuu 1991 Kozlovan kirkolla katse kohti Tolmatšua)


Lisätty 26.5.2013

Takaisin ylös